Blogi arkisto

Onko vammainen ihminen edelleen peikko

Perjantai 24.3.2017 klo 13:00 - Satu Hasanen


Olin eilen Stellassa Rasisminvastaisen viikon tapahtumassa, jossa oli mukana SPR ja jonka järjestivät XAMKn opiskelijat aiheena Yhdenvertaisuus.

Mitä tarkoittaa yhdenvertaisuus, tasa-arvo ja esteettömyys käytännössä? Toteutuvatko ne Suomessa tällä hetkellä? Paljonhan siitä puhutaan ja paljon sitä on yritetty nostaa esille ja viedä eteenpäin. Mutta paljon on vielä parantamisen varaa.

Itsestä tuntuu välillä, että vammainen ihminen on todellakin kummajainen ja peikko edelleen tässä yhteiskunnassa vaikka eletään jo 2000-lukua näin pitkällä. Vammaisia katsotaan pitkään, ei uskalleta ottaa katsekontaktia, saati tulla juttusille. Pidetään kummajaisena. Nyt kun on itse kierrellyt tuolla kylillä ja "ulkoiluttanut" naamaansa, niin monet melkeimpä juoksevat karkuun kun yrittää pyörätuolissa istuvana lähestyä ihmisiä ja ottaa kontaktia. Kovin harva ehdokaskaan ottaa mitään kontaktia vammaisiin, edes itseeni vaikka luulisi, että olen sitä samaa porukkaa niinkuin muutkin. Näkee jo kauaksi, että ajatus on se, että "Apua, osaako se puhua?" "Mitä se tulee kohti?" "Ymmärränköhän minä mitä se sanoo?" Paljon on ennakkoluuloja ja ennakko oletuksia, edelleenkään ei ole riittävästi tietoa. Onhan vammaiset ihmiset aina olleet hävettyjä ja piiloteltuja, alistettuja, ettei vaan kukaan näe. 

Monet sanovat, joo, joo olemme suvaitsevaisia. Niin kauan yleensä ollaan suvaitsevaisia kun se vammainen ihminen on riittävän kaukana. Kun se tulee lähelle, ehkä jopa samaan työpaikkaan, mihin häviää yhtäkkiä suvaitsevaisuus?! Lapsia vedetään kädestä, "että älä nyt vaan mene sanomaan sille mitään" ajatuksena ehkä, että mitä jos se tarttuu?! Antakaa lasten tulla rohkeasti juttusille, siinä se tietoisuus lisääntyy kun kysyy ja ihmettelee. Ei kukaan voi oppia, jos ei ota selvää. Mutta myöskin ajatuksena tuntuu olevan, että eihän vammaiselle saa sanoa vastaan. Toki saa ja pitääkin sanoa, samalla tavalla kuin kenelle vaan muullekin, jos on aihetta.

Monet vammaiset ihmiset varmasti kokevat itsensä alempi arvoiseksi, vähempi osaiseksi, uhreiksi, anteeksi että olen vaivana. Niin on ainakin itsestäni joskus, jopa useinkin tuntunut. Yhteiskunta asettaa kaikki vammaiset ihmiset samaan muottiin, se mikä on yhdelle hyvä on automaattisesti toisellekin. Onhan se varmasti kiva, kun muut ihmiset saavat päättää, mikä on meille hyväksi ja parhaaksi. Mutta eihän se niin mene. Me olemme kaikki olemme tasa-arvoisia ja yhdenvertaisia ihmisiä ja jokaiselle pitäisi taata samanarvoiset oikeudet, osallistua, liikkua, vaikuttaa, tehdä ja toimia. Meidän pitää saada oma äänemme kuuluviin ja olla mukana yhtälailla päättämässä asioista kun kuka muu tahansa.

Vammainen ihminen tarvitsee arjessaan vaan erilaisia asioita enemmän tuekseen ja avukseen, kuin ihminen joka pystyy itse suoriutumaan elämästään omia avuin. Ajatellaan, että ne ovat jotain luksusta tai etuoikeus, mutta se että ihminen pystyy elämään ja toimimaan mahdollisimman itsenäisesti, ei ole luksusta tai etuoikeus, vaan pakollinen arjesta selviytymisen keino, jota kutsutaan yleensä perusoikeudeksi. 

Esimerkiksi esteettömyys on paljon edullisempaa huomioida siinä rakennus ja peruskorjausvaiheessa, kun thdään muutenkin asioita eikä sitten jälkeenpäin alkaa korjailemaan ja muuttamaan asioita. Ne olisi myös hyvä tehdä kuntoon kerralla, niin tarvitse paikkailla jälkeenpäin. vammaisilla ihmisillä on samanlaiset oikeudet kuin muillakin ihmisillä.

Avainsanat: Yhdenvertaisuus, tasaarvo, esteettömyys


Kommentoi kirjoitusta


Nimi:*

Kotisivun osoite:

Sähköpostiosoite:

Lähetä tulevat kommentit sähköpostiini